Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

M U I S T O J E N K I R J A


 

Muistoja lemmikeistä

-

Etsin tuossa valokuvia ja mitkään muut ei niin kolahtaneet, kuin lemmikkien kuvat. Tajusin niitä selatessa, että jokaisella lemmikilläni on yksi yhteinen piirre.

Jokainen lemmikkimme on tavallaan ollut elämänsä päässä, paitsi Nasu.. se tuli meille löytökoirana.

Aloitan viimeisimmästä eli Mimmusta... ja jatkan sitten muiden lemmikkien tarinoilla!

-

MIMMU

Mimmu vauvana, siskon pojan Samun kanssa!

 

  

Ystäväni kertoi minulle muutamasta koiran pennusta, jotka lopetetaan jos eivät mene kaupaksi. Hän pyysi minua mukaansa katsomaan näitä pentuja.

Olihan ne suloisia pikku hauveleita ja Mimmu "Lepakoksi" silloin kutsuttu, tulla viipelsi suoraan minun syliin. Ajattelin silloin, että miten joku voi olla niin itsekäs, että mieluummin tappaa nuo suloiset pennut, kuin antaisi ilmatteeksi. Eihän minulla mitään rahaa ollut, mutta niin hellyin Mimmuun, että lainasin ystävältäni sen 900 markkaa, jonka yksi pentu maksoi. Näin siis Mimmu tuli meille!

Mimmun elämä on ihan pienestä asti ollut yhtä kommellusta. Jo ennen kuin se tuli meille, se sai pipin korvaansa riehuessaan veljien ja siskojen kanssa.

Tuossa kuvassa se on kamalan laiha, sillä oli matoja :-(

Matokuuri auttoi, mutta pian se laihtui taas. Mimmulla oli kamalan usein ripulia ja eräänkin kerran tämä huusholli luututtiin lattiasta kattoon ja pestiin mattoja. Minä syötin koiraa urakalla, annoin sille monta runsasta ateriaa päivässä, uusittiin matokuuri ja eläinlääkärillä käytäessä, kysyin missä vika, kun koira on laiha kuin luuranko. Silloin oli joku pyhäpäivä ja se lääkäri haiskahti viinalle :-) En muista miksi eläinlääkärille silloin mentiin, mutta joku kiireellinen juttu se kuitenkin oli. No tämä lääkäri ei muuta osannut laihuuteen sanoa, kuin että se on niin levoton ja kuluttaa siten niin paljon energiaa. Antoi se vielä jonkin loispiikin sen päälle!

Aikaa kului, koira ei vaan lihonnut sen kummemmin, vaikka paremmalta välillä näyttikin. Monesti sain hävetä silmiä päästä, kun ihmiset säälittelivät koiran laihuutta ja huokailivat, että "minä ainakin antaisin sille makkaraa yms." ja lapset huutelivat "eläinrääkkääjä". 

Sitten alkoi ilmaantua ihottumaa korviin ja tassunpohjiin. Nopeasti ne meni niin huonoon kuntoon, että karvat lähti korvista. Juuri silloin sattui onnekas tapaaminen kasvattajan kanssa. Häneltä heti kysyin, että miksi koira on niin laiha ja sillä on niin usein ripulia ja korvatkin on ihan ihottumassa. Kasvattaja vastasi suoraan, että kyse on varmasti vehnäallergiasta. Siispä vaihdoimme ruokavalion vehnättömään.

Heti alkoi paino nousemaan ja ripuliakaan ei esiintynyt enää. Korvatkin oli parempaan päin, mutta ne ei koskaan parantuneet kunnolla, kun oli jo päässyt niin pahaksi.

Toki aina välillä Mimmu onnistui jostain saamaan kiellettyjä ruoka-aineita, joten silloin oli välitön reaktio löysä vatsa ja korvat tulehtui. Kerran sen korvat meni niin pahaksi, että korvakäytävät turposi umpeen ja iho hehkui tulenpunaisena. Silloin lähdettiin eläinlääkäriin hakemaan apua. Se olikin sitten melkein kolmen kuukauden lääkärillä ravaaminen, monenlaista lääkettä ja monta kuukautta kestävää. Hermo oli tiukalla samoin kukkaro ja yhtä työtä saada lääkkeitä kurkusta alas ja toisia korviin. Iso ja voimakas koira, kyllä se ihan työstä kävi.

~~

Tässä kuvassa Mimmu on päässyt madoista ja näyttää aika hyvälle, vaikka ei se lihava ole tuossakaan kuvasssa. Mutta niin suloinen :-)
Itseasiassa se on hieman rotan näköinen ja isot korvat päälle - hyvä yhdistelmä :-)

~~

PUPU

-

-

Pupu tuli meille pääsiäisenä, noin viisi vuotta sitten. Eräs tuttava järjesti sen meille eläinkaupasta, joka lopetettiin, sain siis kanin, häkin, ruokaa ja puruja edullisesti. En tiedä miten Pupulle olisi sitten käynyt jos en sitä olisi ottanut. Ehkäpä joku muu eläinrakas olisi sen hoiviinsa ottanut.

Minulla on jossakin kuva Pupusta sen tulopäivänä, siinä se syödä puputtaa onnessaan tytön rairuohoa :-) Täytyypä etsiä kyseinen kuva ja laittaa se tänne esille.

MARCO

-

-

Marcon elämä oli todella ollut hiuskarvan varassa - pelastus saapui aivan viime hetkellä.

Marco oli aiemmin perheessä jossa sitä kohdeltiin todella huonosti. Se oli aivan nälkiintynyt ja jossakin autotallissa pidetty. Jotakin perunan kuoria sillon tällön ruuakseen saanut. Eräs perhe oli ottanut Marcon pentuna, mutta heidän pojalleen oli puhjennut allergia. Koira siis lensi autotalliin ja sitä pidettiin nälässä ja rangaistiin pojan allergian takia. VOI ETTÄ, KUN PISTÄÄ VIHAKSI MOISET IHMISET. Miksi he eivät voineet palauttaa koiraa kasvattajalle, joka olisi etsinyt sille uuden kodin.

Olin vartointi alalla silloin töissä ja kuulin yhdeltä työkaverilta tästä koirasta. Kasvattaja oli saanut vihiä huonosta kohtelusta ja käynyt hakemassa Marco pojun pois ja ehtinyt hätiin aivan viime hetkillä. Koira oli todella huonossa kunnossa, eläinlääkäriä tarvittiin ja monen sorttisia hoitoja, silti Marco ei koskaan palautunut ihan ennalleen. Tassut esim jäi harakan varpaiksi, kun ruuan puute oli saanut sen aikaan.

Soitin tälle kasvattajalle, tosi mukavan oloinen tyttö. Hän tuli Marcon kanssa meillä käymään. Kyseli kaikkea mahdollista minusta, mikä oli todella ymmärrettävää. Marco juosta pöhäytti suoraan minun luokse ja kiipesi syliini, kun he tulivat ovesta sisään. Tuo kasvattaja oli ihan ällikällä lyöty. Käytiin sitten vielä metsässä Marcon kanssa lenkillä ja kasvattaja vakuuttui, että pojalle on meillä hyvä koti. Niin Marco sitten tuli meille ja hoitoja jatkettiin vielä pitkään ja ruokavalio oli tosi tarkka, että poika sai turvallisesti lihaa luidensa päälle.

Komea poika siitä tulikin :-)

-

 

PONTSO

-

-

Pompon tarina ei ole kovinkaan iloinen. Niin komea koira, mutta elämä ei antanut hänelle kovinkaan kummoista iloa.

En tiedä oikeastaan mitään Pompon ensimmäisestä kodista. Sen verran olen kuullut, että sitä oli pentuna hakattu kaljapullolla päähän...

Joku tuttu oli sitten ottanut Pompon itelleen, kun ei kestänyt katsoa sitä hakkaamista, mutta Pomppo ei tullut lasten kanssa toimeen, joten hän ei voinut sitä pitää.

Ystäväni otti tämän koiran sitten itselleen. Pontso oli aikansa ystäväni luona, mutta kun he muuttivat kerrostaloon ja Pontso ei ollut sellaiseen tottunut, niin sitten se tuli minun luokseni. Asuin tosin minäkin kerrostalossa, mutta maan tasalla ja oli oma pieni piha.

En tiedä kiintyikö Pontso kehenkään näistä ihmisistä, ehkäpä ainoastaan ystäväni toiseen koiraan Jesseen. Luottamus oli sen verran pahasti siltä pentuna viety, että hän ei ollut mikään ihmisrakas alkuunkaan. Koitti se minuakin komennella, mutta tein sille selväksi kuka talossa määrää. Kyllä sitä silitellä ja rapsutella sai, mutta mitään kiintymystä se ei sen kummemin osoittanut. Jossain vaiheessa sillä sitten hurahti lopullisesti, se alkoi hyökkimään naapureita kohti. Siinä vaiheessa ei ollut enää vaihtoehtoja - lopullinen armon piikki piti antaa.

En surrut sitä, että sen elämä päättyi. Minä olin iloinen, että hän pääsi pois täältä, missä se ei viihtynyt, missä se ei kehenkään osannut luottaa, missä sillä oli vain pelkoa.

Jälki viisana ymmärsin, että se armo olisi pitänyt antaa jo paljon aikaisemmin.

NASU

-

 

-

Olin jotakin kuuden vanha, kun asuinkorttelissamme alkoi useasti juoksennella vapaana koira. Oli sää kuin sää, tämä koira alkoi yhä useammin viihtymään asuinalueellamme.

Koira oli kovin laiha ja reissussa rähjääntynyt. Minä pikku tyttönä sitä aloin sitten totta kai ruokkimaan. Lenkkimakkaraa ja sokeri paloja laitoin terassille houkutukseksi. Tulihan tuo poika syömään, makkarat livahti pian parempiin suihin, mutta sokerista se ei piitannut pätkän vertaa. Naapurin täti koetti houkutella sitä koiranmakkaralla, mutta lenkkimakkara oli parempaa tai sitten pikkutyttö oli mukavampi ruokaemäntä.

Vanhin siskoni ja hänen kaverinsa alkoivat kutsua koiraa Nasuksi - mistä lie nimen kehittivät :-)

Monien suostuttelujen jälkeen Nasu sai aina välillä tulla meille sisälle lämmittelemään. Näin äitimmekin heltyi tuohon suloiseen otukseen ja lopulta Nasu sai luvan jäädä meille kokonaan.

En ihan tarkkaan muista millaisesta ajasta oli kyse, ehkä puolivuotta tai vuosi - meille tuli puhelu. Nasun oikea omistaja soitti ja totesi, että kun koira meillä niin hyvin näkyy viihtyvän, saamme pitää sen. Oli tuo kertonut Nasun oikean nimenkin, mutta eihän äiti sitä enää muistanut. Harmitti!

Nasu oli mahdottoman viisas koira, en ole moista ennen enkä jälkeen tavannut. Reissuistaan se ei luopunut, vaikka meille asettuikin asumaan. Välillä se katosi jopa viikoksikin omille teilleen, mutta tuli aina takaisin enemmän ja vähemmän nälissään ja likaisena. Nasu oli vapaaksi syntynyt ja sellaisena se enimmäkseen sai ollakkin.

Niin kiltti ja tottelevainen koira kuin Nasu olikin, yhtä asiaa se ei voinut sietää - nimittäin roskakuskeja. Ne kun tulivat tyhjentämään roskalaatikkoamme, Nasu haukkui karvat pystyssä muristen. Luuliko se kenties, että roskakuskit varastavat jotakin. Jouduimme vaihtamaan useaan kertaan firmaa, kun miehet eivät uskaltaneet tulla tyhjäämään roskalaatikkoa. Eräs firma sitten lupasi hoitaa asian jos tyhjennyspäivänä koira on sisällä.

Kerran meillä oli marsu hoidossa ja sitä oli kiva pitää ulkona, valjaissa se osasi olla hyvin. Omalla pihalla oli kuitenkin  kiva päästää sitä vipeltämään vapaana, mutta kova vahtiminenhan siinä oli. Vaan eipä mennyt kauaa, kun hoksattiin, että meillähän on vahti ja vallan mainio sellainen. Nasu nimittäin vahti marsua silmä kovana ja aina kun se marsu oli menossa yli oman pihan rajojen, Nasu kävi kuonolla tönimässä sen oikeaan suuntaan eli takas pihalle päin. Näin marsu sai olla vapaana, Nasu sai mieleistä vahtimista ja me ihmiset saimme vain ihailla tuota eläinten ihanaa yhteisymmärrystä.

En muista mistä meille tuli pari sellaista vinkuvaa muovista possua, eli kun niitä puristi ne piti vinkuvaa ääntä. Nasu ei pitänyt yhtään siitä äänestä ja se otti pikku possut hellään huomaansa. Se oli kuin emo niille possuille ja makas puoliksi niiden päällä suojatakseen niitä. Hoitovietti reissupojalla oli aivan käsittämätön.

Jos minä tai joku muu perheenjäsen oli allapäin, Nasu tuli aina lohduttamaan, se antoi tassua ja työnsi pään sylii ja nuoli naamaa tai käsiä.

Minäkin pienenä olin aikamoinen riiviö ja keksin jos jonkinnäköistä leikkiä mihin Nasun piti osallistua. Koira yritti parhaansa tehdä kuten minä halusin, mutta eihän se kaikkia minun oikkuja ymmärtänyt alkuunkaan. Minä tietenkin hermostuin, kun toinen ei tee kuten sanotaan ja kiljuin sille hölmöyttäni - Nasu se vain kiltisti kuunteli nuhteet ja tuli luokseni hyvittelemään. Se ei minun kirkumisistä pahakseen laittanut vaan koitti kovasti ymmärtää mitä siltä tahdoin. Nyt kun ajattelen, voi koira parka :-)

Lapsena kuljin tietenkin paljon kaverien luona ja milloin missäkin, pyörällä kuljettiin. Nasu oli aina mukana ja kulki niin hienosti tien vasenta reunaa pyörän vierellä. Jos tuli auto ja sanoin sivuun, koira meni ojaan kipittelemään. Siihen aikaan ei ollut mitään pyöräteitä vaan autotien reunassa mentiin.

Koiran kieroudella ja viisaudella ei välillä tuntunut olevan rajaa... Nasu kun halusi lähteä omille reissuilleen ja tiesi, että huudetaan se takas jos huomataan sen olevan lähdössä. Koira oppi valumaan pikku hiljaa portille ja katseli vähän väliä näkyykö naamoja ikkunassa vahtimassa sitä. Portille päästyään se ampaisi mielettömään menoon, siinä ei ehtinyt paljoa perään huudella. Joskus, kun huomattiin Nasun levottomuus ja vahdittiin sitä silmä kovana, keksi koira kiertää talon taakse ja sieltä kautta se sitten livisti matkoihinsa.

Olisihan noita tarinoita ihanasta upeasta Naskali pojasta, mutta eiköhän näistä jo saanut kuvan millainen persoona meidän hieno Nasu poika oli!

-

-


©2017 IhanatEnkelit - suntuubi.com